Minä arvostan kehityskeskusteluja. Nostan hattua myös esimiehille, joille ääritilanteessa jopa kymmenien keskustelujen käyminen määräaikojen puitteissa on suuri ponnistus.

Toimihenkilölle kehityskeskustelu saattaa olla vuoden ainoa kunnolla rauhoitettu tilaisuus ottaa esimiehen kanssa puheeksi paitsi työhön liittyvät onnistumiset, urakehitystoiveet ja kiinnostavat koulutukset myös epäkohdat, vaikkapa työn pakkotahtisuus, epärealistiset tavoitteet tai organisaation vuorovaikutusongelmat.

Pron työmarkkinatutkimuksen mukaan neljä viidestä prolaisesta käy kehityskeskustelun esimiehensä kanssa. Alakohtaisia eroja toki on, ja esimerkiksi vuokratyösuhteessa työskentelevät ovat tämänkin työsuhde-edun osalta usein väliinputoajia.

Keskustelut ovat joskus kuivanpuoleista pakkopullaa, onnistuessaan taas mukava, miellyttävä tapa jäsennellysti käydä läpi työn sisältöä, toimenkuvaa, tavoitteita ja tuloksia.

Usein kysytty kysymys on, pitääkö, voiko ja uskaltaako kehityskeskustelussa puhua rahasta. Tässä on ainakin kaksi koulukuntaa, kutsun niitä nyt vaikka teoreetikoiksi ja pragmaatikoiksi.

Teoreetikoiden mielestä voi keskustelun kannalta olla hedelmällisempää, jos niinkin rahvaanomaista asiaa kuin palkka ei liikaa oteta sotkemaan johtamistapahtumaa. Pragmaatikko ajattelee, että palkasta pitää, voi ja kannattaa puhua. Pragmaatikon mielestä – samalla kun puhutaan organisaation isosta tehtävästä, tulosjohdetaan ja asetetaan tavoitteita – hinnoitellaan työpanosta. Siis puhutaan nykypalkasta, pohditaan työn vaativuuden ja tavoitteellisuuden sekä palkan välistä korrelaatiota ja vieläpä pyydetään palkankorotusta.

Tunnustaudun ilomielin pragmaatikoksi (tässäkin asiassa).

Kirjoittaja on finanssisektorin johtaja Ammattiliitto Prossa.