Onko koko suku kuollut? | Ammattiliitto Pro
Valikko
  • Muut Pron verkkopalvelut
Pro+

Onko koko suku kuollut?

7.2.2019 klo 09:35
|

Joukko afrikkalaisia toimittajia vieraili aikoinaan Tampereen seudulla osana yliopiston järjestämää koulutusohjelmaa. Journalistiikan opintojen ohella perehdyttiin pohjoismaiseen yhteiskuntamalliin, sananvapauteen, demokratiaan, sosiaaliturvaan, terveydenhoitoon.

Terveyskeskuksen vuodeosastolla afrikkalaiset vieraat silmin nähden hämmentyivät. Siistillä ja modernilla osastolla makasi lähinnä vanhuksia. Kysyttiin syytä, joten vieraille selitettiin, ettei vuodepotilaita varsinaisesti vaivaa mikään akuutti sairaus. He eivät vain pysty enää asumaan kotona, koska lääkkeet voivat jäädä ottamatta, ruoka syömättä tai jotain muuta fataalia sattua. Suomalaisen sosiaaliturvan ansiosta he saavat siksi paikan terveyskeskuksen vuodeosastolta.

Hämmennys näytti selityksestä vain lisääntyvän, joten yksi journalisteista kysyi: ”Ovatko kaikkien sukulaiset siis kuolleet?”

Looginen kysymys, mutta suomalaisille isännille kiusallinen. Helppo oli luetella faktat ja taustat, kaupungistuminen, maalaisyhteiskunnan katoaminen, pienet asunnot ja kiireinen työelämä. Mutta kaikki se tuntui jotenkin selittelyltä. Afrikkalaisten vieraiden maailmankuvaan ei kerta kaikkiaan mahtunut, että vanhus, perheen kunnioitetuin jäsen jätettäisiin pitkiksi ajoiksi yksin sairaalasänkyyn ilman perheen ja sukulaisten hoivaa ja silmälläpitoa.

Noista vuosista on maailma muuttunut rajusti, mutta perhe ja sukulaiset ovat useimmissa maissa edelleen vanhusten tärkein, ellei ainoa turva. Meillä vuodeosastoista ja laitoshoidosta on edetty kohti palvelutaloja ja kodinomaisuutta, kuten sitä on tapana kutsua. Samalla hoivamarkkinaa on avattu nopeasti kansainvälisten ketjujen pelikentäksi.

Yksityistämisbuumin seuraukset ovat nyt päivän puheenaihe jokseenkin kaikkialla mihin Suomessa katseensa kääntää ja korvansa kallistaa. Keskustelu johtaa epäilemättä muutoksiin ja linjantarkistuksiin. Toivottavasti ne tuovat lisää pätevää henkilökuntaa julkisiin ja yksityisiin hoivapalveluihin – ja takaavat markkinoille pääsyn myös niille toimijoille, joiden perimmäinen tavoite ei ole liikevoitto.

Mutta ihmisarvoinen vanhuushan ei synny vain riittävällä ja pätevällä hoidolla. Vähintään yhtä tärkeä osa ovat inhimilliset kontaktit, seuranpito, tunne tarpeellisuudesta ja kuulumisesta johonkin. Tuota osaa me omaiset, ystävät ja tuttavat emme voi ulkoistaa ammattilaisille.

Kun kotimme lankapuhelin vielä pari vuotta sitten tiettyyn aikaan soi, arvasin aina, että soittaja on lähes 90-vuotias äitini. Hän oli pyörätuoliin jouduttuaan muuttanut kaupungin vuokra-asunnosta palvelutaloon, jossa ehti asua vain muutaman kuukauden ennen kuolemaansa. Äiti saattoi pyytää, että piipahtaisin tuomassa pussillisen lakritsia, se kun auttaa nostamaan alhaalla olevaa verenpainetta.

Tiesin kyllä, mitä äiti oikeasti tarkoitti: olisi mukavaa, kun joku tulisi taas vähän juttelemaan.

Suorasukaisemmin saman sanoo nyt palvelutalossa asuva vanha tätini. Kun säännölliseen kyläilyyn oli päässyt vähän tavallista pitempi tauko, soitin tädin kännykkään seuraavasta käynnistä sopiakseni. Täti vastasi hieman moitiskelevaan sävyyn:

”No vihdoinkin sinä soitat! Minä jo luulin että te olette kaikki kuolleet.”

Kirjoittaja on 65-vuotias vapaa toimittaja, jonka mielestä kotimaan ongelmat näyttävät paljon pienemmiltä, kun niitä katsoo vähän kauempaa.