Eurooppalaiset 2000-luvun tilastot piirtävät selkeän kuvan maanosan lakkoilusta. Suomen isoista kilpailijamaista vähiten on lakkoiltu Saksassa, Hollannissa ja Ruotsissa. Ranska, Italia, ja Belgia puolestaan kuuluvat niin sanottuihin lakkoherkkiin maihin. Suomi, Norja ja Tanska kuuluvat lakkojen ja lakkojen vuoksi menetettyjen työpäivien määrässä näiden ryhmien puoliväliin.

Yleisesti ottaen lakkoilun määrä on romahtanut tämän vuosituhannen alussa Ranskaa ja Itävaltaa lukuun ottamatta kaikissa EU-maissa, kun lukuja verrataan 1990-luvun vuosiin.

Esimerkiksi vuosina 2010–2019 lakkoilun vuoksi menetettiin tuhatta työntekijää kohden vuodessa 128 työpäivää Ranskassa ja 98 Belgiassa. Vähän lakkoilevissa Saksassa menetettiin 17 työpäivää ja Hollannissa 19 työpäivää vuodessa tuhatta työntekijää kohden. Suomessa ja Norjassa vastaavat luvut olivat 59 ja 55 ETUI:n keräämien tilastojen mukaan.

Suomessa keskimääräisiä lukuja korottavat yksittäiset isot pitkään kestäneet työtaistelut kuten vuonna 2005 Metsäteollisuuden seitsemän viikkoa kestänyt työsulku ja vuonna 2022 UPM:n ja Paperiliiton välinen useita kuukausia kestänyt työtaistelu.

Hyvä ja luottamuksellinen neuvottelujärjestelmä vähentää lakkojen määrää

Mikä sitten selittää Euroopan eri maiden erilaista lakkoilua? Asiaan perehtynyt Pron kansainvälisten asioiden päällikkö Matti Koskinen kertoo:

– Esimerkiksi Ranskassa ja Belgiassa, joissa lakkoillaan paljon, on hyvin hajanainen neuvottelujärjestelmä. Se on johtanut lakkoiluun.

Sen sijaan Saksassa, Hollannissa ja Ruotsissa on työelämän neuvottelujärjestelmässä paljon luottamusta ja avoimuutta lisääviä elementtejä, jotka vähentävät lakkojen määrää.

– Noissa maissa työntekijöillä esimerkiksi on lakisääteinen edustus yritysten hallinnossa. Henkilöstön edustajat seuraavat yrityksen taloudellista tilannetta ja tietävät, missä mennään. Henkilöstölle myös jaetaan läpinäkyvämmin tietoa ja perustellaan paremmin esimerkiksi lomautuksiin ja joukkoirtisanomisiin liittyvät asiat kuin Suomessa.

Saksassa, Hollannissa ja Ruotsissa käydäänkin aitoja yrityskohtaisia työpaikkatason neuvotteluja, joissa työntekijöillä on valta hyväksyä neuvottelujen tulokset.

– Suomessa muutosneuvottelut päättyvät hyvin usein erimielisyyteen ja työnantaja tekee päätökset yksipuolisesti. Työntekijöille ei jaeta tietoa kunnolla eikä vaihtoehtoja edes tutkita. Kun aito neuvottelu ja vuoropuhelu jäävät puuttumaan yhteistoiminnassa, niin silloin halutaan helpommin ilmaista mieltä, myös laittomasti, Koskinen kertoo.

Avoin työehtosopimusten neuvottelu vähentää lakkoja

Työehtosopimusneuvottelut ovat myös avoimemmat ja läpinäkyvät maissa, joissa lakkoillaan vähemmän.

– Saksassa, Ruotsissa ja Hollannissa osapuolet antavat esityksensä, myös palkankorotuksista, hyvissä ajoin jopa 3 kuukautta ennen neuvotteluja. Näin ehdotuksista ja niiden perusteluista voidaan käydä julkista keskustelua. Suomessahan näin ei tehdä, vaan esimerkiksi työnantaja on välillä tuonut palkankorotusesityksensä vasta valtakunnansovittelijan neuvotteluihin, Koskinen sanoo.

Ruotsissa luodaan myös puolueettomasti yhteistä talouden tilannekuvaa, johon molemmat osapuolet pystyvät perusteluissaan ja neuvotteluissa nojaamaan.

– Avoimempi ja läpinäkyvämpi neuvottelujärjestelmä vähentää selvästi lakkoilua. Tästäkin huolimatta Saksassa ja Hollannissa on työehtosopimusneuvottelujen aikana vauhdituslakkoja, Koskinen kertoo.

– Jos Suomessa työntekijät ja työnantajat loisivat yhteisesti hyväksytyn tilannekuvan ja neuvotteluprosessi olisi avoin Ruotsin mallin mukaisesti, tarve lakkoihin Suomessa vähenisi, hän pohtii.